Meidän pojat tulivat taloon reilu vuosi sitten pitkän haaveilun jälkeen. Olin kaivannut lintua taloon melkein 20 vuotta, mutta koskaan ei ollut oikea aika ja paikka, kunnes viime vuonna asiat järjestyivät. Tiesin että linnun olisi oltava papukaija, ja vieläpä suht pienikokoinen ja hiljaisemmasta päästä, kerrostalossa kun asun. En vaan osannut päättää minkälainen papukaija, olisin mieluummin ottanut joka sorttia, kaikilla on omat viehättävyytensä.
Kakarikeista en tiennyt mitään, kunnes eräillä lemmikkimessuilla törmäsin lemmikkikaupan osastolla pariin yksilöön. Se oli siinä. Olin myyty. Ryhdyin lukemaan kaiken minkä sain käsiini kakarikeista, ja rakastuin vielä enemmän. Kukapa ei voisi olla pitämättä linnusta joka kiipeilee kuin apina, kuopii maata kuin kana ja haukkuu kuin koira? Ja kun se vieläpä on kotoisin Uudesta-Seelannista, mistä ehdottomat suosikkipapukaijani keat ja kakapot tulevat, päätös ei todellakaan ollut vaikea.
Talo valmistettiin linnuille ja pojat tulivat taloon. Olen lukenut papukaijoista 20 vuotta, mutta jouduin heivamaan kaikki tietoni roskiin. Kakarikit eivät lue papukaijakirjoja ja tekevät mitä haluavat.
Kirjat kertovat, että linnuilla kestää noin 2 viikkoa tottua uuteen taloon. Pojat olivat tottuneet 2 tunnin jälkeen. Kaksi viikkoa kiroiltiin sitten häkissä kun kukaan ei päästänyt ulos. Papukaijat ovat usein nirsoja (kirjat). Meillä syödään kaikkea, uusi ruoka on kivaa (tosiin Iwa pistää Teon ensin maistamaan, ja kun Teo ei kuole, Iwa ottaa sitten isomman palan). Linnut viihtyvät korkealla, joten on hyvä laittaa paljon virikkeitä korkealle, sanovat kirjat. Kakarikien suosikkipaikka on ruokapöydän alla.
Pojat ovat todellisia touhupettereitä, aina löytyy hauskaa tekemistä. Hauskimmat lelut ovat niitä mitkä ne itse pöllivät, kaupan lelut ovat ihan tylsiä. Uusia jekkuja keksitään joka päivä, tällä hetkellä ne yrittävät kovasti saada jääkaapin ovea auki. Periaatteessa ne tietävät miten ovi aukaistaan, se on vain hiukan painava...
