Tervehdys kaikille!
Monet varmaankin tuntevat yhdistyksen sijoituslinnun MAXin, tuon kultaposkisen amatzonin. Nyt Max on noin 26 vuotias ja kokeiltuaan muutamaa kotia herra liittyi laumaamme. Kun näin ilmoituksen Maxista, en aluksi edes reagoinut siihen, olipahan vain ilmoitus muiden joukossa. Jostain kumman syystä Max ei kumminkaan jättänyt mieltäni rauhaan. Olin hiljaa mielessäni pidemmän aikaa haaveillut yhden isomman papukaijan ottamisesta, mutta nimenomaan vain yhden -en parista(kymmenestä
). Max taas oli lintu, jonka nimenomaan piti saada olla se yksi ainut suurin ja komein. Ja asia pyöri mielessäni: "Sehän on amatzon, tulinen sielu...mitenköhän tämmöinen ummikko pärjäisi sellaisen kanssa...no eipä nuo muutkaan lauman jäsenet mitään jauhosäkkejä ole ja kokemus tulee vain tekemällä ja elämällä....tuo yksilö varmaan nokkii hanakasti....no linnun nokka on nokkimista varten tehty ja kaikissa linnuissa on nokankäyttövaara....mahtuuko tuollainen lintu lentelemään täällä kämpässä (ja samantien mittanauha kädessä pörräsin ympäri kämppää tutkien samalla kuinka esteetön ilmatilani on)....mitä jos se ei tulisi toimeen muiden lauman jäsenten kanssa...no tämä vaara on aina kun ottaa useamman kuin yhden eläimen (ettei jäsenet tule sittenkään keskenään toimeen) ja tilanne pitää vain sitten hallita, onhan tuossa tuo yksi huone minkä voi ottaa "yksityiskäyttöön"...." Lopulta eihän siinä auttanut muu kuin ottaa yhteyttä Jonneen ja kysellä varovasti Maxin kuulumisia. Niinhän siinä sitten kävi, että Max muutti luokseni. Nyt laumani koostuu miehestä, tyttärestä, kahdesta koirasta, kahdesta undusta ja Max-herrasta.
Ensimmäisenä päivänä Max katseli ympäristöään epäluuloisena, ajatteli varmaan että tällainen paikka sitten tällä kertaa. Toisena päivänä herra tutkiskeli meitä, seuraili koiria ja häkkinsä etukalterien välistä tutkaili meitä ihmisiä. Otin tavakseni välittömästi pitää kättäni hetken etukalteria vasten ja kun Max tuli turvallisen matkan päähän tutustumaan vetäydyin aina hiljakseen pois. Ja tätä teinkin sitten ahkerasti kun mieli teki kovasti tutustua uuteen tulokkaaseen mutta silti halusin kovasti antaa omaa rauhaa toiselle. Toisena päivänä Max myös vähän varoitteli minua leväyttämällä pyrstösulat auki ja samalla zoomaili siihen malliin että yritäpäs ihmisenkuvatus tehdä jotain.. Tässä vaiheessa en pitänyt kättä kalterilla vaan seisoin häkin edessä ja pysyin ihan hiljaa paikallani. Max rauhoittui ja vetäytyi hieman taaemmas ja minä liukenin hiljaa toiseen suuntaan. Vähän ajan päästä menin taas seisomaan häkin luo ja Max tuli häkin etureunaan ihan levoillisena (huh). Hetken taas katselimme toisiamme ja sitten vetäydyin pois. Kolmantena päivänä huikkasin huomenet linnuille ja herra vastasi välittömästi nätillä äänellä "maaax". MitäMitäMitä? Se tervehti takaisin
Menin häkin luo enkä ollut uskoa: Max tuli luokseni ja pyysi rapsutuksia
Niin varovasti kun vain osasin nostin käteni ja rupesin rapsuttelemaan herraa niskasta. Kunhan en nyt vain pelästyttäisi toista... Silitin kaulasta ja Max nosti päänsä ja sanoi toruvasti KRÄÄ. Niin tuttuja ei oltu että olisi voinut ihan mistä vain lääppiä! Pyysin anteeksi ja kysyin voisinko kokeilla uudestaan ja kappas: Max laski päänsä ja tarjosi vielä ensimmäistä kertaa selvemmin niskaansa rapsutettavaksi
Asia oli harvinaisen selvä: opettelisimme yhdessä rauhassa tulemaan toimeen keskenämme.
Neljäntenä päivänä päätin sen. Oli päivänselvyys että Max tulisi olemaan luonani vapaana, joten sama totuttaa lintu siihenkin rutiiniin heti. Onhan kyseessä vanha konkari, joka on jo elänyt ihmisten kanssa melkein kolmisenkymmentä vuotta. Ja eikun luukku auki. Max kiipesikin heti häkkinsä katolle katselemaan uutta valtakuntaansa. Aikansa mietittyään se päätti tehdä koelennon. Tarkasti ja hyvin keskittyneesti se lensi tuolin selkänojalle (on täällä oksiakin ripustettuna sinne tänne Max jos et sattunut huomaamaan). Tuolin selkänojalla se istui hetken ja lensi takaisin häkin päälle. Jonkin aikaa puuskutettuaan Max kapusi häkkiinsä selkeästi toipumaan tuosta hurjasta tutustumiskierroksestaan. Annoin muutaman makupalan Maxin omaa ruokaa ja herra vaikutti kovin tyytyväiseltä. Minun on kyllä pakko myöntää ettei tuo ensilento vakuuttanut herran kyvyistä, räpiköinti muistutti ääneltään ja tyyliltään pikemminkin panssarivaunua kuin ferraria
Max on saanut olla joka päivä vapaana. Vaikka herra on seurallinen, oma rauha on tärkeää. Herran kanssa täytyy seurustella ja rapsutella mutta kyllä miehellä pitää selkeästi omaakin aikaa olla
Tässä yhtenä päivänä Max lensi olohuoneesta minun huoneeseeni ja laskeutui miesystäväni selän päälle. Siinä se oli puuskuttanut ja saatuaan hengityksen tasaantumaan se lensi takaisin häkkinsä päälle, paluumatkalla se pysähtyi eteiseen asettamani oksan päälle hetkeksi. Ylpeänä isäntä (se kaksilahkeinen) kertoi tapahtuneesta ja olin hyvin iloinen (ja jonkin verran kateellinen). Kontakti koko laumaan oli saavutettu sillä hetkeä aikaisemmin Max oli ensimmäistä kertaa antanut tyttäreni silittää itseään. Voi vitsi muuten olisittepa nähneet millainen ilme tytölläni oli: niin onnellinen ja täynnä kunnioitusta lintua kohtaan. Pakko myöntää, että minut yllätti kuinka varovasti, hellästi ja rauhallisesti tyttöni osasi silittää Maxia. Olihan kyseistä tapahtumaa odotettu jo melkein epätoivon itkuisesti ("Mak ei varmaan kotkaan ikinä anna mun sitittää"). Tyttöni on myöskin opastanut luonani vierailutta veljeäni ja hänen naistaan kuinka tulee käyttäytyä Maxin kanssa. Ja painottanut kuinka ja milloin pitää mennä taaksepäin ja jättää Max rauhaan: "pitää otta rauhattinen ettei Mak petästy ja jos mak tevittää pyttöntä pitää mennä kauemmat kotka mak taattaa nokkatta muuten"
Tähän mennessä on käynyt hyvin selväksi, että Max on tottunut istumaan tuolien selkänojilla ja kerjäämään ruokaa. Max sai liittyä koirien joukkoon eli pöydästä ei ruokaa tipu vaikka kuinka hienosti päätään kallistaa. Tuossa tuolilla se istui taaskin kun toinen koiristani hiipi haistelemaan pyrstöä. Mietin mielessäni jo että mitäköhän mahtaa seurata ja avasin jo suuni komentaakseni koirani pois. Vaan Maxpa oli nopeampi
Max seurasi myöskin selkänsä takana kehittyvää tilannetta ja juuri kun koirani oli tuomassa kuonoansa lähemmäs, Max tyynesti kääntyi ja rääkäisi. Koirani pomppasi metrin ilmaan ja katseli lintua silmät pyöreinä: mikä ihme otus uskaltaa häntä komentaa?!? Max tyynesti käänsi selkänsä mokomalle karvakasalle, hetken vielä viipyi tuolilla ja sitten lensi häkkinsä päälle koiran jäädessä yhäkin seisomaan silmät pyöreinä paikalleen. Herra osaa pitää puolensa
Eilen Max lensi olkapäälleni <3 Varovasti kurotin sen ruokaastialle ja annoin muutamat nampat. Siinä sitten seisoin keskellä keittiön lattiaa lintu olkapäälläni, voi elämä! Onneksi jätin tukkani kiinni niin Max ei sotkeennu siihen. Eihän vaan koirat ole tulossa häsläämään ettei Max vaan säikähdä. Saisinkohan ja uskaltaisinkohan kurottaa kameran tuolta. Ähäkutti isäntä, Max tuli olkapäälleni
Ja siinä seisoin yhäkin lintu olkapäälläni
Jonkin aikaa seurusteltuaan Max lensi häkkinsä päälle ja kävin vielä antamassa palan paprikaa toiselle.
On todella hauskaa ja mielenkiintoista seurata mitä kaikkea herra osaa ja mitä sanoja/eleitä/tilanteita herra tunnistaa. Nyt kun yhteys on luotu, jään odottamaan niitä ei-niin-kivoja -kokemuksia. Max onkin jo vähän katsellut verhojani sillä silmällä ja minä miettinyt pitäisikö kyseiset verhot sittenkin vaihtaa noihin toisiin jotka muutenkin odottavat uusiokäyttöä. Meillä menee muutenkin nyt vähän niin että Max tutkailee mitä kaikkea täältä löytyy ja minä tutkailen minkä kaiken tuhoutuminen harmittaisi ja miten suojata tai kokonaan poistaa saatavilta tämmöisiä kohteita
Luvassa on tuhoamista, uusien lelujen askartelua, uhoamista, oksien asentelua, jälkien siivoamista, luultavimmin jossain vaiheessa jonkin verran nokkasujen väistelemistä, ruuan piiloittelua, uusien lelujen askartelua, tuhojen korjausta, korvia särkeviä rääkäisyjä, rapsutteluja ja jälkien siivousta. Oliko linnun hankkiminen fiksua? Tuskin. Olisiko elämä helpompaa ilman eläimiä? Kyllä. Olenko nyt onnellinen tämän kirjavahkon laumani kanssa? EHDOTTOMASTI
