Hups. Minulta on jäänyt täällä foorumilla vierailu tosi pitäksi aikaa (arat kai pitäneet kiireisinä
.
Minulla on kaksi sinikelta-araa, nyt reilut 14-vuotiaita. Toinen on ollut minulla (alkuun meillä...) poikasesta asti, ja toinen nyt vähän yli viisi vuotta.
Jo aikuistuneen, ihmiseen kiintyneen aran ja uuden tulokkaan yhdistäminen oli aika hurja ja verinenkin (!) prosessi. Enpä varmaan olisi jaksanut sitä ilman täältä foorumilta muutamilta ihanilta ihmisiltä saamaani tukea!
Linnuilla kemiat pelasivat kyllä hienosti ja alle kuukaudessa kävivät sukimaan ja hellimään toisiaan, mutta minun paikkani kolmiodraamassa ei tahtonut hahmottua pitkään aikaan. Ennalleen suhde ensimmäiseen lintuun ei ole palautunut myöhemminkään, mutta eipä se ole tavoitteenakaan. Pääasia, että yhteiselo sujuu, luottamus lisääntyy edelleenkin, ja linnuilla on koko ajan lajikumppanin seuraa. Tosi hienoa on seurailla tuon rakastuneen pariskunnan elämää, vaikka eihän se ihan yksinkertaista aina ole, kun "pesää" vartioidaan välillä tiukastikin.
Näiden omien kokemusteni perusteella olen aika lailla sitä mieltä, että araa (tai mitään lintua?) ei ikinä pitäisi ottaa ainoaksi linnuksi, ELLEI emännällä/isännällä ole mahdollisuutta olla todella, todella paljon sen seurana. Ja parasta varmaan olisi, jos lintu nuoresta asti oppisi sekä lajikumppaneidensa että ihmisten seuraan.
Jos joku on kiinnostunut kuulemaan tarkemmin näistä minun sinikelta-aralle uusi kaveri -kokemuksistani, mielelläni kerron.
